Kristinuskon tiede

Mary Alice Rose, C.S.B.

Kiitos siitä, että kutsuitte minut pitämään esitelmän. Olen todella iloinen tästä mahdollisuudesta. Kerronpa teille, miten esittelen itseni ihmisille. Kerron meteorologiasta johtuvan taustani takia olevani geotieteilijä ja olen myös tietojenkäsittelijä, sillä minulla on arvosana tietojenkäsittelytieteestä, ja olen kristillinen tieteilijä, koska olen opiskellut kristinuskon tiedettä koko ikäni.


Kuten selvästi huomaatte, rakastan tiedettä! Pidän tieteessä siitä, miten se kehottaa meitä katsomaan näkemäämme pidemmälle. Se etsii järjestystä näennäisestä kaaoksesta, se rikkoo mahdollisuuksien rajoja – se tähdentää sitä, mitä voimme tehdä, sen sijaan mitä emme voi tehdä. Pidin todella urastani geotieteissä. Mutta paljon ennen sitä kuin olin meteorologi, insinööri, ohjelmoija tai johtaja, olin 11-vuotias tyttö, joka pelkäsi ukkosmyrskyjä.

Perheeni asui Kentuckyn osavaltiossa Yhdysvaltojen itäosassa, ja olimme juuri muuttamassa Oklahoman osavaltioon, joka sijaitsee aivan maan keskiosassa. Noin kaksi viikkoa ennen muuttoamme istuin pöydän ääressä olohuoneessa ja näin lehden, jonka kannessa oli tornadon kuva ja yläosassa yhden sanan otsikko: ”Oklahoma”. Tämä kiinnitti huomioni. Otin lehden ja luin artikkelin. Siinä sanottiin muun muassa, että Oklahoma on keskellä Yhdysvaltojen keskivaiheilla sijaitsevaa aluetta, joka tunnetaan ”Tornado-kujana” ja jossa on korkein tornadojen esiintymistiheys.

Tämä sai minut todella huolestumaan. Vaikka en oivaltanutkaan sitä silloin, kun muutimme kahden viikon kuluttua, oli tornadokausi pahimmillaan kesäkuun alussa. Kun olimme asuneet siellä ensimmäiset kaksi tai kolme viikkoa, meillä oli jonkinlainen rajuilma melkein joka yö.

Olin kauhuissani. Ajattelin kirjaimellisesti, että olimme muuttaneet maailman vaarallisimpaan paikkaan. Tulevina vuosina vietin tuntitolkulla aikaa piileskellen komerossani koirani yhdessä ja radioni toisessa kainalossa, kyyristellen pelosta odottaen myrskyjen laantumista.

Mutta niin peloissani kuin olinkin, saatoin nähdä, että vanhempani olivat täysin pelottomia. Halusin enemmän kuin mitään muuta – enemmän kuin mitään muuta – olla samalla lailla vapaa pelosta kuin he. Tiesin, että heidän pelottomuutensa johtui heidän luottamuksestaan Jumalaan. He puhuivat minulle siitä, miten he rukoilivat asioiden puolesta. Puhuimme esimerkiksi Raamatun kertomuksista kuten Elian tarinasta, kun Jumala kehottaa häntä menemään seisomaan vuorelle Herran eteen.

Raamatussa sanotaan: ”Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa” (1. Kun. 19:11, 12). Raamatun selitysteokset, joita olen lukenut, ovat samaa mieltä siitä, että Elia ei oppinut Jumalan luonteesta myrskystä, maanjäristyksestä tai tulesta, vaan hiljaisesta huminasta.

Tuttuja minulle olivat myös Psalmien kohdat kuten tämä: ”Mahtava on meren aallokko, mahtavampi vaahtopäinen myrsky, mahtavin on korkeuden Herra!” (Ps. 93:4). Ja tämä: ”Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä” (Ps. 46:2). Tunsin myös Uuden testamentin kertomukset: Jeesus tyynnytti myrskyn, ja Paavali sekä kaikki hänen matkakumppaninsa säästyivät haaksirikossa myrskyävällä merellä – kaikki tämä tapahtui, koska he luottivat Jumalaan.

Tiesin, etten voinut vain ”tahtoa” olla pelkäämättä. Myönnän: yritin sitä, mutta se ei toiminut. Tiesin, että sen piti olla henkinen voitto. Siksi aloitin henkisen matkan, joka kesti monta vuotta. Matkan varrella oli tärkeitä virstanpylväitä. Vähitellen opin ymmärtämään Jumalaa enemmän Rakkautena. Ei vain, että Jumala on rakastava Jumala, mikä on totta. Vaan että Jumala on Rakkaus itse, kuten 1. Johanneksen kirjeessä sanotaan: ”…Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8). Opin, että tämä Jumala, joka on Rakkaus, ei lähetä hävitystä tai katastrofia. Jumala rakastaa meitä, Jumala huolehtii meistä ja hoivaa meitä. Jumala on elämän antaja ja elämää ylläpitävä. Opin luottamaan yhä enemmän tämän Jumalan, joka on Rakkaus, jatkuvaan läsnäoloon ja kaikkivoipaisuuteen.

Jossain vaiheessa henkistä matkaani päätin opiskella yliopistossa pääaineena meteorologiaa. Jotkut saattoivat kutsua sitä ironiseksi! Toiset saattoivat sanoa, että yritin vain ymmärtää kohtaloani. Voin rehellisesti todeta, ettei tämä ollut motiivini. Mutta voin myös rehellisesti kertoa, ettei se olisi auttanut, koska mitä enemmän sain selville meteorologian opintojeni ansiosta, sitä selvemmin oivalsin, miten paljon on, mitä emme vielä tiedä – myrskyn muodostumisesta, reitistä ja elinkaaresta. Nämä ilmatieteen opinnot saivat minut yhä huolestuneemmaksi, eivät suinkaan vähemmän. Mutta jatkoin edistyäkseni Kristillisen Tieteen opinnoissa.

Henkinen matkani kulminoitui eräässä lähetyksessä, jonka tein kansallisessa säätiedotuspalvelutoimistossa (The National Weather Service Forecast Office) Oklahoma Cityssä, missä työskentelin säätiedottajana radiossa. Tuona erityisenä päivänä meillä oli rajuilma monin paikoin osavaltiota. Kuten on tyypillistä tuollaisessa tilanteessa, tein paljon suoria lähetyksiä. Yhden kerran menin tulostimelle, repäisin kopion irti ja otin sen mukaani mikrofonille ja aloin lukea sitä valmistautumatta lähetyksessä. Luin tämän tiedotuksen: ”Tornado on huomattu kahden mailin (noin kolmen kilometrin) päässä Oklahoma Cityn lentokentästä lounaaseen, ja se liikkuu koilliseen 25 mailin (eli 40 kilometrin) tuntinopeudella.”

Olin lentokentällä. Lukiessani tätä kopiota kuuntelijoille tajusin, että luin tornadovaroitusta omaan tarkkaan sijaintipaikkaani. En ollut myrskykellarissa enkä bunkkerissa, olin aukealla paikalla keskellä lentokenttää pienessä kellarittomassa rakennuksessa. Mutta tajusin myös jotain hienoa, olin täysin peloton. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olin 11-vuotias, olin täysin peloton kohdatessani rajuilman.

Tiesin olevani juuri siellä, missä minun pitikin olla, tekemässä juuri sitä mitä minun pitikin tehdä. Tiesin Jumalan siunaavan oikeaa toimintaa. Jumala siunaa kaikkea oikeaa toimintaa. Tiesin vain, ettei mikään voisi estää minua toimimasta – ei edes tornado. Tornado hajosi ja myrsky oli ohi. Oivalsin muutakin hienoa, tiesin juuri silloin, ettei minun tarvitsisi koskaan enää pelätä säätä enkä ole pelännytkään. Olen ollut aivan yhtä vakavissa tilanteissa, mutta opin lopulta, että Jumala ei ole tuulessa, ei maanjäristyksessä tai tulessa, vaan Rakkauden hiljaisessa huminassa. Todellinen voima on todellakin Rakkauden hiljaisessa huminassa.

Vuosien varrella olen pohtinut sitä tosiasiaa, että luonnontieteen opintoni eivät auttaneet voittamaan rajuilman pelkoani, vaan Kristillinen Tiede teki sen. Tämä on saanut minut pohtimaan syvällisemmin kristinuskon tiedettä. Siksi haluaisin tänään jakaa kanssanne joitain asioita, jotka ovat tulleet mieleeni vuosien varrella.

Ensinnäkin toivon, ettei kukaan läsnäolijoista sekoita Kristillistä Tiedettä skientologiaan. Tämä on yleinen väärinkäsitys. ”Science”-sanan vuoksi nämä kaksi kuulostavat samantapaisilta, mutta ne ovat hyvin erilaisia. Toisin kuin skientologia, Kristillinen Tiede pohjautuu yksinomaan Raamattuun, sekä heprealaisiin kirjoituksiin että Uuteen testamenttiin.

Tiede on jonkun asian tutkimista. Kristillinen Tiede on Kristuksen tutkimista, Kristuksen Jeesuksen elämän ja opetusten tutkimusta. Minusta näyttää siltä, että Kristillinen Tiede on tiede myös Webster’s Unabridged Dictionary -sanakirjassa olevan tieteestä annetun määritelmän mukaan. Luen osan tästä määritelmästä. Tiede on ”tietojärjestelmä, joka kattaa yleiset totuudet tai yleisten lakien toiminnan ja joka on nimenomaan saatu ja testattu käyttämällä tieteellistä menetelmää”.

”Yleisten lakien toiminta.” Geotiede tutkii luonnonlakeja, joiden ajatellaan hallitsevan maata, jotta ymmärtäisimme ja soveltaisimme noita lakeja yhteiskunnan hyödyksi. Tietojenkäsittelytiede tutkii tietokoneita hallitsevia lakeja – piirien ja logiikan lakeja – ymmärtääksemme ja soveltaaksemme noita lakeja yhteiskunnan hyödyksi. Kristillinen Tiede tutkii Jumalan lakeja – jumalallisia lakeja – ymmärtääksemme ja soveltaaksemme noita henkisiä lakeja yhteiskunnan hyödyksi.

Tämä kohta selittää sekä samankaltaisuuden että eron luonnontieteen ja Kristillisen Tieteen välillä. Molemmat ovat kiinnostuneita laista ja lain soveltamisesta. Mutta luonnontiede vetää johtopäätöksensä fyysisten aistien, aineellisten aistien todisteen perusteella, kun taas Kristillinen Tiede tekee johtopäätöksensä henkisen aistin todisteen perusteella. Kerron tuosta myöhemmin lisää.

Palatkaamme nyt hetki sitten lukemaani tieteen määritelmään. Määritelmä puhuu jostakin sellaisesta, jota kutsutaan ”tieteelliseksi menetelmäksi”. Arvaan, että olette kuulleet termin jossain vaiheessa.

Niille teistä, jotka eivät ole äskettäin opiskelleet tieteellistä tutkimusmenetelmää koulussa, muistuttaisin kuudesta tieteellisen menetelmän vaiheesta:
1) Tee kysymys.
2) Tee tutkimusta.
3) Muodosta olettamus.
4) Testaa olettamus kokeen avulla.
5) Analysoi tulokset.
6) Julkaise tulokset.

Luin kerran esimerkiksi erään henkilön ensi käden selostuksen Sir Isaac Newtonin kanssa käydystä keskustelusta, jossa Newton kertoi hänelle, mitä hän ajatteli, kun hän näki omenan putoavan puusta, ja mikä taas johdatti hänet painovoimalain löytämiseen. Ilmeisesti näin todella tapahtui: Isaac Newton istui joidenkin omenapuiden keskellä, kun hän näki omenan putoavan. Tässä lainaus siitä, mitä hän sanoi ajatelleensa: ”Miksi omenan pitäisi aina laskeutua kohtisuoraan maahan nähden? …Miksi se ei mene sivuttain tai ylöspäin? Vaan jatkuvasti maan keskusta kohti? Syy on epäilemättä se, että maa vetää sitä puoleensa” (William Stukeley, 1700-luvun tiedemies).

Joten Newton jatkoi kuvailemalla näkemäänsä matemaattisin lausekkein, ja sitten hän testasi yhtälöitään tarkastelemalla planeettojen liikkeitä aurinkokunnassa. Kun hän koki matematiikkansa kuvaavan tarkasti havaintoaan, hän julkaisi painovoimalain koko maailman käyttöön.

Tämä on esimerkki tieteellisestä menetelmästä. No, olen aina ajatellut Kristillisen Tieteen löytämisestä, että se on tieteellisen menetelmän seurausta. Siksi haluan käyttää nyt muutaman minuutin siihen ja kertoa, miten Kristillisen Tieteen löytäjä – Mary Baker Eddy – sovelsi tieteellistä menetelmää löydössään.

Kuka muistaa tieteellisen menetelmän ensimmäisen vaiheen? Kyllä – tee kysymys. Mary Baker Eddyn tekemä kysymys oli: Minkä avulla todella parantuu? Hän varttui 1800-luvun alkupuolella Uudessa Englannissa vapaakirkkoon kuuluvassa perheessä. Heidän perheessään rakastettiin Jumalaa ja Raamattua. He lukivat sitä päivittäin. Hän oli lapsena aika heikko ja sairaalloinen, ja hänen tilansa pysyi tällaisena aikuisuuteen asti. Sen sijaan että tämä olisi vieraannuttanut hänet pois Jumalasta, hän yritti entistä innokkaammin ymmärtää Jumalan roolia paranemisessa. Hän teki näin tutkimalla eri hoitomenetelmiä, jotka johtivat hänet tieteellisen menetelmän toiseen vaiheeseen: tekemään tutkimusta.

Hän ei tutkinut ainoastaan perinteistä lääketieteellistä hoitoa, vaan hän tutki myös muita hoitomenetelmiä, joita oli tuohon aikaan saatavilla, kuten homeopatiaa, hydropatiaa eli vesiterapiaa sekä mesmerismiä eli hypnotismiä. Hän sai jossain määrin apua jokaisesta näistä eri hoitomenetelmästä. Mutta hän ei parantunut pysyvästi. Hän jäi myös miettimään kaikkia noita Raamatun kertomuksia, joita hän rakasti ja joissa ihmiset parantuivat yksinomaan rukoilemalla.

Koko tutkimuksensa ajan Eddy pysyi uskollisena raamatunopiskelijana. Hän todella painoi sydämeensä Jeesuksen sanat: ”…joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen,…” (Joh. 14:12). Hänen harras toiveensa ymmärtää noiden sanojen merkitys oli se, joka kannusti häntä eteenpäin.

Tänä aikana Eddy ei vain saanut homeopaattisia hoitoja, vaan hän myös antoi niitä. Myöhemmin matkalla kohti löytöään hän kutsui yhtä tapausta ”putoavaksi omenaksi”, viitaten Newtonin kokemukseen. Se oli erään naisen tapaus, jolla oli diagnosoitu vesipöhö eli nesteen epänormaalia kerääntymistä. Jossain vaiheessa hoitoa Eddy tajusi, että hän oli määrännyt saman lääkityksen, jonka edellinen homeopaatti oli määrännyt. Hän alkoi huolestua siitä, että tuon kyseisen lääkkeen pitkäaikaisella käytöllä olisi haitallinen vaikutus potilaaseen.

Mutta potilas ei halunnut luopua siitä, koska hän tunsi lääkkeen auttavan. Eddy oli niin huolissaan potilaastaan, että päätti yrittää antaa naiselle lääkkeettömiä annoksia ja seurata hänen vointiaan tarkoin. Naisen vointi jatkoi kohenemista. Yhdessä vaiheessa potilas sanoi, että yrittäisi luopua lääkkeestä, mutta kolmantena päivänä hänen tilansa huononi ja hän sanoi, ettei pystynyt tulemaan toimeen ilman sitä. Eddy alkoi siis jälleen antaa hänelle lääkkeettömiä annoksia, ja nainen alkoi voida paremmin. Lopulta hän toipui täysin tuon hoidon aikana. Tämä tapaus todisti Eddylle, että naisen usko lääkkeeseen oli parantanut hänet eikä lääke. (Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun, s. 156, Mary Baker Eddy Christian Healer, s. 42).

Oli myös toinen paranemistapaus, jota Eddy kutsui myöhemmin ”putoavaksi omenaksi”, tämä johdatti tieteellisen menetelmän seuraavaan vaiheeseen: muodostamaan olettamuksen. Se oli hänen oma parantumisensa vuonna 1866. Hän käveli Lynnissä Massachusettsissa jäistä katua pitkin, kun hän liukastui ja kaatui. Kaatumisen on täytynyt olla vakava, koska paikallinen sanomalehti uutisoi, että hänet oli viety ”tajuttomana” läheiseen taloon. Seuraavana päivänä hänet siirrettiin omaan kotiin ja ilmeisen kriittisessä tilassa. Sen jälkeen kun lääkäri oli hoitanut häntä useita päiviä hänen vointinsa kohentumatta, hänen diagnosoitiin kärsivän useista sisäisistä vammoista, eikä lääkäri mielestään voinut tehdä enää mitään.

Äärimmäisessä hädässä Eddy pyysi Raamattuaan. Lukiessaan erästä kertomusta Jeesuksesta parantamassa jotain henkilöä, hän sai syvällisen käsityksen olemisen luonteesta ja todellisuudesta – niin syvällisen, että hän nousi sängystä, pukeutui ja käveli viereiseen huoneeseen, missä hänen ystävänsä olivat hämmästyksissään nähdessään hänen toipuneen. Myöhemmin hän kirjoitti, että oli ”aina siitä saakka… paremmassa kunnossa ” kuin hän oli ollut aiemmin. Päivät, jolloin hän oli invalidina (tai puoli-invalidina) olivat ohitse. (Mary Baker Eddy Christian Healer, s. 56-59, Mary Baker Eddy Years of Discovery, s. 195-197, Miscellaneous Writings, s. 24).

Kuten Isaac Newton pohdiskeli putoavaa omenaa, Mary Baker Eddy pohdiskeli, mitä hänelle oli tapahtunut, ja kuten Newton oli tehnyt, hänkin muodosti olettamuksen. Tämä ei perustunut ihmisen otaksumaan vaan siihen, mitä hän kutsui jumalalliseksi ilmestykseksi (Tiede ja terveys, s. 109). Se oli seuraavanlainen: sairauden ja synnin henkinen parantaminen, millä tavalla Kristus Jeesus sitä harjoitti, pohjautuu yleismaailmallisiin, jumalallisiin lakeihin, jotka voidaan oppia ja joita voi soveltaa nykyäänkin.

Hän kirjoitti kokemuksestaan näin: ”Tiesin, että kaiken sopusointuisen mielentoiminnan Periaate on Jumala ja että alkukristillisessä parantamistoiminnassa sai paranemiset aikaan pyhä, ylentävä usko; mutta minun täytyi oppia tuntemaan tämän parantamisen Tiede,…” (Tiede ja terveys, s. 109). Niinpä hän jatkoi tutkimistaan, keskittyen intensiivisesti Raamattuun. Hän oli vakuuttunut vilauksella näkemästään totuudesta, mutta hän tiesi, että hänen piti ymmärtää se paremmin, jotta hän voisi selittää sen selkeästi muille.

Hän tiesi myös, ettei hänen pitäisi julkaista teorioitaan ja päätelmiään, ennen kuin hän oli aukottomasti todistanut ne (Retrospection and Introspection, s. 35). Kun Eddy siis siirtyi tieteellisen menetelmän seuraavaan vaiheeseen, hän antoi löytönsä kristillisen parantamisen säännöistä arvioitavaksi ”laajoihin käytännön kokeisiin” (Tiede ja terveys, s. 111), miksi hän nimitti niitä.

Tältä ajalta Mary Baker Eddyn elämää on monia dokumentoituja asiakirjoja paranemisista. Nämä eivät olleet vain vähäisiä vaivoja, vaan ne edustivat laajasti fyysisiä rajoitteita ja sairauksia. Jaan muutaman niistä kanssanne. Esimerkiksi eräs mies kirjoitti Mary Baker Eddylle, että suuri parru oli murskannut hänen jalkansa luut. Hän pyysi rukoushoitoa. Eddy hoiti häntä kerran, ja mies raportoi olleensa heti taas terve. Hän sanoi: ”Sinä päivänä laitoin saappaan jalkaani ja kävelin useita maileja” (Mary Baker Eddy Christian Healer, s. 298).

Eräässä toisessa tapauksessa Mary Baker Eddyn rukoukset paransivat koko perheen hyvin nopeasti. Isä parantui reumatismista. Poika parantui suolistosairaudesta ja tytär parantui kuuroudesta. Hänen sairauttaan pidettiin parantumattomana. Monia vuosia myöhemmin Eddyltä kysyttiin tästä nimenomaisesta perheestä, ja miten nuo parantumiset saatiin aikaan. Hän vastasi: ”Se on Rakkaus, joka parantaa, vain Rakkaus!” Tällä hän tarkoitti sitä Rakkautta, joka on Jumala. Hän antoi aina Jumalalle kunnian siitä, että tämä oli parantaja (Mary Baker Eddy Christian Healer, s. 100-101).

Sitten oli erään miehen tapaus, jolla oli diagnosoitu suolitulehdus ja ummetus. Kun lääkärit kokivat, etteivät he voineet tehdä enää mitään, lähetettiin joku hakemaan Eddyä. Hänen rukouksensa paransivat miehen sinä päivänä. Tämä tietty tapaus on mielenkiintoinen, koska siitä kirjoitettiin bostonilaisessa sanomalehdessä. Lehti kutsui sitä ainutlaatuiseksi tapaukseksi, ei ainoastaan sen vuoksi että miehellä oli ollut tämä merkittävä fyysinen parantuminen vaan myös siksi, koska hänen luonteensa oli muuttunut täysin. Itse asiassa hänen vaimonsa sanoi, että hän oli kiitollisin siitä, että mies oli radikaalisti muuttunut ”moraalisesti ja henkisesti” (Mary Baker Eddy Christian Healer, s. 80-81).

Kun Eddy siirtyi seuraavaan vaiheeseen tieteellisen menetelmän soveltamisessa; analysoimaan työnsä tuloksia, hän oivalsi, kuten tämä viimeinen tapaus havainnollisti, että ihmiset eivät vain parantuneet fyysisesti; vaan he uudistuivat myös moraalisesti ja henkisesti. Hän tajusi, että kristillistä parantumista täytyi seurata uusi käsitys itsestä, koska todellinen parantuminen on henkinen. Tämä on vastaavaa kuin raamatunkertomuksissa, joissa ihmisten nimet joskus muutettiin osoittamaan heidän luonteensa muutosta: Jaakobille annettiin uusi nimi Israel, Simonista tuli Pietari ja Saulille annettiin uudeksi nimeksi Paavali.

Hän huomasi myös, että ihmiset paranivat nopeasti, kun he uskoivat koko sydämestään hänen hoitoihinsa. Perinteinen lääkehoito lähtee siitä lähtökohdasta, että on rikkinäinen keho, joka on korjattava. Kristillisen Tieteen hoito lähtee siitä lähtökohdasta, että Jumalan lapset ovat henkisesti luotuja ja jo täydellisiä, ja meidän tehtävämme on ymmärtää tämä selvemmin. Kuten voitte nähdä, nämä ovat kaksi vastakkaista näkökantaa. Eddy huomasi, että ne ihmiset parantuivat nopeammin, jotka eivät katsoneet asioita näistä kahdesta eri näkökulmasta samaan aikaan.

Tänä aikana Eddy menestyi johdonmukaisesti omassa parantamispraktiikassaan. Tutkimustensa varhaisessa vaiheessa hän päätteli, että jos hänen työnsä todellakin perustui yleismaailmallisiin lakeihin, pitäisi hänen sitten kyetä opettamaan nämä lait muille, ja heidän pitäisi kyetä toistamaan parantamistyö. Siispä hän alkoi ottaa oppilaita. Vuosien kuluessa jotkut oppilaat olivat menestyksekkäämpiä kuin toiset – kuten on jokaisessa tieteellisessä kokeessa – mutta sen harjoittamisen seurauksena sekä Kristillinen Tiede että paranemisten lukumäärä johdonmukaisesti kasvoi.

Yhdeksän vuotta kestäneen tutkimisen ja käytäntöön soveltamisen jälkeen Mary Baker Eddy koki, että hän oli todistanut olettamuksensa paikkansapitävyyden: että Kristuksen Jeesuksen sairauden ja synnin henkinen parantaminen pohjautuu yleismaailmallisiin jumalallisiin lakeihin, jotka voidaan oppia ja joita voi soveltaa nykyäänkin. Hän siis julkaisi tuloksensa kirjassa: Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1875.

Eddy jatkoi parantamista ja opettamista vuosikausia sen julkaisemisen jälkeen. Hän perusti maailmanlaajuisen kirkon, Kristuksen Tieteilijäkirkon eli the Church of Christ, Scientistin. Hän muodosti Esitelmätoimikunnan, jonka ansiosta olen täällä tänään. Hän perusti myös Koulutustoimikunnan, joka nykyään tarjoaa edelleen ihmisille mahdollisuuden osallistua kristinuskon tieteen kursseille. Eddy muokkasi Tiede ja terveyttä satoja kertoja, etsien aina selvempää ja parempaa tapaa selittää löytöään. Tiede ja terveydessä on kohta, jossa Eddy antaa kolme vaihetta, joita voimme kutsua tieteellisen menetelmän henkiseksi ymmärtämiseksi: ”jumalallinen ilmestys, päättely ja toteennäyttö” ( Tiede ja terveys, s. 109) Kerron niistä jokaisesta lyhyesti.

Ensimmäisenä ilmestys. Teitä saattaa kiinnostaa tieto, että Eddy liitti ilmestykseen myös todisteet. Hän ei mielestään voinut koskaan hyväksyä yhtään jumalallisen ilmestyksen kautta saamaansa henkistä käsitettä, ellei hän voinut osoittaa sitä oikeaksi käytäntöön soveltamalla.

Tämän käsitteen ilmestyksestä ei pitäisi olla uutta luonnontieteilijälle. Muistanette, että kerroin erään rakastamani asian tieteestä, nimittäin miten se kehottaa meitä katsomaan näkemäämme pidemmälle. Newton näki muutakin kuin putoavan omenan. Hubble-avaruusteleskooppia käyttävät tiedemiehet katsoivat kauemmas pimeyteen. He kohdistivat teleskoopin taivaan pimeälle alueelle, alueelle, missä ei näyttänyt olevan mitään, olettaen että siellä todella oli jotakin, jos he vain voisivat katsoa riittävän kauas avaruuteen. Ja todellakin tuhansia ennenäkemättömiä galakseja miljardeine tähtineen tuli näkyviin. Kristillinen Tiede opettaa, että äärettömän jumalallisen Rakkauden maailman lähempi tarkastelu paljastaa Jumalan luonteen ja Jumalan Rakkauden koko luomakuntaa kohtaan. Tämä henkisen maailmankaikkeuden lähempi tarkastelu ilmenee selvästi muuttuneena elämänä, johon kuuluu myös fyysinen parantuminen.

Toinen näistä tieteellisen menetelmän kolmesta vaiheesta on päättely. Kaikki tieteentekijät päättelevät asioita loogisesti. Tietojenkäsittelytiede on kokonaan logiikkaa ja päättelyä. Isaac Newton järkeili, että putoavan omenan ilmiön voi selittää yleismaailmallisilla laeilla. Mary Baker Eddy järkeili, että kristillisen parantamisen ilmiö voidaan selittää yleismaailmallisilla laeilla. Näiden lakien soveltaminen parantamiseen vaatii logiikkaa ja päättelyä. Kerron lisää hetken kuluttua siitä, miten olen itse toiminut.

Mutta ennen sitä, kolmas tämän tieteellisen menetelmän kolmivaiheisesta yhteenvedosta on toteennäyttö. Todiste. Kaikki tiedemiehet vaativat todistetta, enkä minäkään ole poikkeus. En opiskele Kristillistä Tiedettä, koska joku sanoi, että minun on pakko. Itse asiassa kerron ihmisille, että minun tapauksessani mielenkiintoista ei ole se, miten aloin opiskella Kristillistä Tiedettä, sillä olen kasvanut siihen – se ei ole kovin mielenkiintoista. Mielenkiintoista sen sijaan on, miksi olen pysynyt siinä. Pysyn siinä, koska olen nähnyt, että se toimii. Näen sen toimivuuden ja merkityksen elämässäni. Tieteen kielellä sanottuna, minulla on oma näyttöni, joka tukee sitä, mitä Kristillinen Tiede väittää olevansa.

Olin esimerkiksi kerran leipomassa pikkuleipiä. Leipoessani niitä ajattelin erästä ystävääni, mutta ikävä kyllä en erityisen kohteliaasti. Olin melko tuohtunut tälle ystävälle. Menin ottamaan uunista pellillisen täysin paistuneita pikkuleipiä, mutta koska olin mentaalisesti kiihtynyt, unohdin käyttää uunikinnasta. Sain vietyä nuo pikkuleivät melkein työtasolle, ennen kuin tajusin, mitä olin tehnyt. Tuolloin käteni oli jo palanut pahoin, ja minuun sattui todella paljon.

Mitä siis tein tuossa tilanteessa, oli minulle maailman luonnollisin asia: soitin Kristillisen Tieteen praktikolle. Praktikko on henkilö, joka on kokopäiväisesti omistautunut auttamaan muita rukoilemalla. Kerroin sitten tälle kokeneelle kristilliselle tieteilijälle, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi minulle – hyvin päättäväisesti: ”Liekki ei sua vahingoita.” Tunnistin noiden sanojen olevan virrestä – vanhasta protestanttisesta virrestä. Kristillisen Tieteen virsikirjassa on pari sovitusta tuosta virrestä. Mutta tajusin myös, mitä muuta hän teki. Hän sanoi henkisen lain ja hänen tarkoituksensa oli, että tuo laki soveltui minuun.

Hänen sanansa, ”liekki ei sua vahingoita”, muistuttivat minua siitä, mitä Jeesus sanoi. Hän sanoi: ”Jumala on Henki” (Joh. 4:24). Tiesin, että Jumalan lapsena; Hengen luomuksena, minun täytyi olla Hengen kaltainen. Sen vuoksi todellisen olemukseni täytyy olla henkinen. Mutta kuinka radikaalilta tämä saattaakin kuulostaa, tiesin henkisenä olentona, ettei aineellinen liekki voinut vahingoittaa minua. Tiesin, että minun oli todellakin tehtävä valinta. Voin joko hyväksyä sen, että uunin liekkiä hallitsi fyysinen laki tässä tilanteessa, tai voin luottaa henkiseen lakiin, joka syrjäyttää ja kumoaa fyysisen lain, kuten Jeesus todisti joka päivä. Koska olin monta monituista kertaa luottanut henkisen lain suotuisaan vaikutukseen, valitsin henkisen lain.

Lopetimme puhelun – praktikko lupasi rukoilla puolestani – ja minä etsin tuon virren virsikirjasta. Näin kuuluu koko säkeistö (englanninkielinen virsikirja, virsi 498:3):

Kun läpi tulisten koetusten polkusi vie,
armoni [Jumalan armo], aina riittävä, on apusi.
Liekki ei sua vahingoita; vain aion
kultasi puhdistaa ja kuonasi hävittää.

No, tämä varmasti näytti ”tuliselta koetukselta”, kuten virsi ilmaisee sen. Minua muistutettiin raamatunkertomuksesta, jossa kolme heprealaismiestä heitettiin tuliseen pätsiin. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli suuri – heillä oli vakaa ymmärrys siitä, että he olivat erottamattomia jumalallisesta Rakkaudesta – eivätkä he palaneet eivätkä heidän vaatteensakaan palaneet. Savun hajukaan ei edes tarttunut heihin.

Tämä oli hyvin rohkaisevaa. Seuraavat 15-20 minuuttia pitäydyin tiukasti tässä ajatuksessa itsestäni, että olin henkinen olento. Noin 20 minuutin kuluttua olin todella kiitollinen voidessani soittaa uudelleen praktikolle ja kertoa hänelle, että merkittävää edistystä oli tapahtunut. Käsi, joka oli vaikuttanut melko epänormaalilta sekä ulkonäöltään että toiminnaltaan, oli nopeasti palautunut normaalimpaan tilaan. Kipu oli vähentynyt jonkin verran, vaikka se ei ollut loppunut.

Puhuessani praktikolle toista kertaa aloin moittia itseäni noista rakkaudettomista ajatuksista ystävääni kohtaan. Praktikko keskeytti minut ja sanoi – jälleen hyvin päättäväisesti: ”Sinulla ei ole koskaan ollut rakkaudetonta ajatusta!” Tämähän oli täydellinen vastakohta sille, mitä olin ajatellut paistaessani pikkuleipiä! Mutta ymmärsin kyllä, mitä hän teki. Hän esitti henkisen lain ja hänen näkökohtansa oli, että tuo laki soveltui minuun.

Minusta oli loogista, että Jumala, joka on Rakkaus ja ainoa Rakkaus, ei voisi koskaan vihata eikä voisi koskaan luoda lasta, joka voisi vihata. Ajattelin uudelleen tuota virttä: ”…vain aion kultasi puhdistaa ja kuonasi hävittää”. (Varmaan tiedätte, että ”kuona” on jätettä, joka heitetään pois puhdistettaessa kallisarvoisia metalleja.) Päättelin, että tässä tapauksessa poistettava kuona – vertauskuvallinen poisheitettävä kuona – oli väärä mielikuva itsestäni muuna kuin rakastavana. Ja puhdistettava kulta - oli oikea käsitys itsestäni – ja oikea käsitys ystävästäni. Tiesin, etten voinut jättää ystävääni rukouksistani – oikeaa käsitystä meistä molemmista rakastettuina, rakastavina ja rakastettavina. Ajatellessani näitä asioita kaikki mentaalinen myllerrys, jota olin tuntenut, vain pyyhkäistiin pois, ja sen myötä kipu väheni, kunnes se hävisi kokonaan.

Seuraavalla kerralla katsoin todella kättäni – mikä tapahtui muutama tunti myöhemmin – se oli täydellinen. Siinä ei ollut mitään jälkeä, ja pystyin käyttämään sitä kaikin tavoin normaalisti. Voin myös mainita, että suhteeni ystävääni palautui välittömästi ennalleen – siitä tuli kuin uusi aivan kuin kädestäkin.

Jotkut teistä saattavat nyt ihmetellä, että torjuin niin innokkaasti tämän kaltaisen fyysisen todisteen. Kerron teille totuuden. Elämäni todellisimmat hetket – kaikkein mielenkiintoisimmat – eivät ole olleet luonnontieteiden saavutuksia tai loistavasti toteutettu osa ohjelmistokoodia. Joskin tuollaiset asiat ovat palkitsevia - ne todella ovat! Pidän yhä ennen kaikkea Hubblesta. Mutta kaikkein palkitsevimmat, kaikkein mukaansatempaavimmat ja kaikkein todellisimmat hetket ovat olleet jumalallisen Tieteen ilmestykset. Hetken päästä kerron teille toisen esimerkin siitä.

On totta, että kristillisessä parantamisessa ei käytetä kuumemittareita, tuulennopeusmittareita tai verenpaineen mittauksia. Mutta kristilliset tieteilijät arvioivat ajatusta. Jeesus sanoi Betesdan lammikolla olevalle miehelle: ”Tahdotko tulla terveeksi?” (Joh. 5:6). Olen usein ajatellut hänen pyytävän miestä arvioimaan sitä, missä hänen ajatuksensa oli: ”Tahtoisitko sinä tulla terveeksi?”. Kun Jeesus paransi jonkun fyysisesti, hän sanoi heille usein jotakin, kuten: ”Mene, äläkä enää tee syntiä” (Joh. 8:11) tai ”Älä pelkää” (Mark. 5:36). Ennen kaikkea hän halusi vaikuttaa ajatuksiin.

Nyt on niin, että yhteyttä ajatuksen ja fyysisen parantamisen välillä ei voi fyysisesti mitata, mutta tätä ihmiset yrittävät aina tehdä – yrittävät keksiä jonkin lääketieteellisen testin tarkistaakseen rukouksen toimivuuden. Väitän, ettei sitä voi tehdä, koska rukouksen ja sen vaikutuksen voi havaita vain henkisellä aistilla, tai mitä voisi kutsua Kristus-hengeksi.

Se henkilö, joka parhaiten ymmärsi henkistä aistia, oli Kristus Jeesus. Itse asiassa Mary Baker Eddy kutsui Jeesusta ”tieteellisimmäksi ihmiseksi, jota maa on päällään kantanut”, koska ”hän tunkeutui asioiden aineellisen pinnan alle ja löysi henkisen aiheutuksen” (Tiede ja terveys, s. 313).

Jeesus sanoi: ”Minä tuomitsen sen mukaan, mitä kuulen…” (Joh. 5:30). Hän totesi opetuslapsilleen: ”Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat!” (Matt. 3:16). Hän puhui henkisestä kuulemisesta ja näkemisestä. Jeesus on meille täydellinen esikuva, koska hän opetti, että tämä Kristus-henki, tämä Jumalan läsnäolon ja voiman tajuaminen, on ikuista. Kerran kun Jeesus rukoili syvästi itsensä, pappeutensa ja opetuslastensa puolesta, hän sanoi: ” Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun” (Joh. 17:20). Tämä tarkoittaa meitä kaikkia.

Paavali kirjoitti tästä korinttolaisille. Hän sanoi: ”…mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, …myös Jumalan syvimmät salaisuudet” (1. Kor. 2:9, 10).

Henki, josta Paavali tässä puhuu, on Kristus-henki. Kristus sai minut voittamaan pelkoni rajuilmaa kohtaan ja opetti minua pitämään ystävästäni aidosti.

Jos tämä tuntuu hieman vaikeatajuiselta, voit ajatella sitä tällä tavoin: emme näe tuulta, kitkaa tai painovoimaa. Mutta näemme ja tunnemme näiden asioiden vaikutukset. Lapsen rakkaus – se on todellista – käsin kosketeltavaa – mutta et voi mitata sitä fyysisesti.

Tai ajatellaanpa hetken aikaa musiikkia. Sanotaan, että on kaksi pianistia ja molemmat istuutuvat saman pianon ääreen eri aikoina ja soittavat saman musiikkikappaleen. Kumpikin ehkä soittaa kaikki nuotit oikein ja rytmillisesti virheettömästi – teknisesti ne ovat täydellisiä. Toinen noista esityksistä ei välttämättä vaikuta sinuun millään tavoin, kun taas toinen esitys saattaa olla kerta kaikkiaan mieltä ylentävä ja mukaansatempaava. Noiden esitysten ero ei ole sivun nuoteissa tai pianossa; se on muusikon innoituksessa. Sitä ei voi mitata fyysisesti, mutta tiedät, kun se on läsnä ja kun se ei ole läsnä.

Kuten olen sanonut, pidän tieteessä siitä, miten se kehottaa meitä katsomaan asioita pintaa syvemmältä.

Tiede ja terveys –kirjassa on tähän sopiva hyödyllinen määritelmä Raamatun ”profeetta”-sanasta. Se on lyhyt, joten luen sen: ”Profeetta. Henkinen näkijä; aineellisen näkemyksen katoaminen henkisen Totuuden tietoisten tosiasioiden edessä” (Tiede ja terveys, s. 593).

Tämä määritelmä osoittaa, että jokainen rukous Kristillisessä Tieteessä on eräänlainen profetia. Se muuttaa aineellisen käsityksen asioista ”henkisen Totuuden tietoisiksi tosiasioiksi”. Sen vuoksi jokainen parantuminen Kristillisessä Tieteessä on profetian toteutumista. Se on katsomista Jumalan, äärettömän hyvän, äärettömään lakiin ja on todiste tuon hyvän ilmitulosta.

Annan teille viimeisen esimerkin, joka havainnollistaa lisää tätä henkisen näkemisen ideaa. Heräsin kerran keskellä yötä pistävään kipuun kyljessäni. Se oli todella ärsyttävää ja melkoisen hälyttävää. Heittelehdin ja kääntyilin hetken aikaa, ja sitten nousin ylös ja avasin yöpöydälläni olevan kirjan. Se oli Mary Baker Eddyn kirjoittama Kristillisen Tieteen kirja nimeltään Unity of Good (Hyvän ykseys).

Avasin kirjan sattumanvaraisesti, ja silmäni osuivat erääseen lauseeseen sivun yläosassa. Siinä sanottiin: ”Valheella on vain yksi mahdollisuus onnistuneeseen petokseen – että sitä pidetään totena” (Unity of Good, s. 17). [Toistan: ”Valheella on vain yksi mahdollisuus onnistuneeseen petokseen – että sitä pidetään totena.”]

Kun luin tuon lauseen, koin henkisen valaistumisen loistavan pilkahduksen. Olen ajatellut, että paras tapa kuvailla tuota kokemusta on sanoa, että näin vilahdukselta ehdottoman totuuden. Minulle selvisi se, että Jumalan maailmankaikkeus on ainoa maailmankaikkeus, joka on olemassa. Se on kokonaan henkinen ja täysin sopusointuinen, ilman katkeruutta, vihaa ja minkäänlaista epäsopua. Tuossa hetkessä saatoin nähdä, ettei edes mielikuvakaan kivusta, vihasta tai mistä tahansa epäsoinnusta voinut olla totta. Sen oli oltava valhetta, johon minun ei tarvinnut uskoa. Se oli minulle ihan kristallinkirkasta.

Kipu hellitti heti! Se tapahtui niin äkillisesti, että hätkähdin – fyysisesti sekä mentaalisesti, se oli yllätys. Käsitykseni siitä, kuka olin ja mikä oli paikkani maailmankaikkeudessa, muuttui hetkessä. Tuo muutos ajatuksissani paransi minut välittömästi fyysisesti.

Tuo jumalallisen tietoisuuden ja henkisen kirkkauden hetki – tuo välähdys ehdottomasta totuudesta – on minulle suunnannäyttäjä elämässäni. Sitä en voi sivuuttaa. Myönnän, että olen halunnut tehdä niin useammin kuin kerran. Joskus tuntuu helpommalta uskoa samalla tavoin kuin maailma uskoo. Mutta en voi  olla huomioimatta sitä. Tuo kokemus on todiste, joka on minulle tiedenaisena todellisempi kuin mikään muu koskaan kokemani.

On vielä yksi tärkeä seikka, jonka haluaisin tuoda esiin ennen kuin alan tehdä yhteenvetoa asioista. Jos minun on hankala soveltaa Kristillisen Tieteen opetuksia tai en saa haluamaani lopputulosta, en luovu Tieteestä, mutta saatan tutkia sen soveltamista.

Se on vastaavanlaista kuin matematiikka. Sen takia että minulla oli joskus vaikeuksia tehdessäni laskutehtäviä tai käyttäessäni imaginaarilukuja – kyllä, matematiikassa on sellaisia kuin imaginaarilukuja – en kuitenkaan hylännyt koko matematiikkaa hölmönä. Pikemminkin tiesin, että oli muita matematiikan periaatteita, joita olin pystynyt soveltamaan ja oli muita, jotka olivat kyenneet ratkaisemaan näitä tehtäviä. Tiesin, että jos vain voisin ymmärtää näiden tehtävien taustalla olevat periaatteet paremmin ja voisin harjoitella niiden soveltamista, silloin myös minä pystyisin tekemään käsillä olevan harjoitustehtävän.

Nämä välähdykset absoluuttisesta totuudesta ja muu todistusaineisto, jonka olen kerännyt samalla tavalla Kristillistä Tiedettä opiskelemalla ja soveltamalla parantamiseen – ja muiden kaikki tuhannet ja taas tuhannet todistamiset parantumisista, jotka ovat harjoittaneet Kristillistä Tiedettä viimeiset yli 150 vuotta – kaikki nämä seikat kertovat minulle, että tässä Tieteessä täytyy olla jotakin. Täytyy olla. Tämän vuoksi haluan oppia lisää.

Tähtitieteilijät yrittävät aina oppia lisää fyysisestä maailmakaikkeudesta katsomalla yhä kauemmas avaruuteen. Yksi syy siihen, miksi he tekevät näin, on se, mitä kauemmas katsoo avaruuteen, sitä kauemmaksi ajassa menee. Mitä kauemmaksi näkee avaruudessa, sitä kauemmas ajassa taaksepäin katsoo. Mielestäni se on loistava ja mieltä askarruttava käsitys.

Galaksien, jotka löydettiin Hubble-avaruusteleskoopilla, on ajateltu olevan universumin vanhimpien joukossa ja 12-13 miljardia vuotta vanhoja. Syy siihen, että kykenimme näkemään ne, on siinä, että Hubble-teleskooppi voi katsoa todella kauas avaruuteen. Mutta ajan ja avaruuden mittaaminen – jopa suunnaton määrä aikaa ja suunnaton määrä avaruutta – on yhä rajallista. Vaikka pidinkin paljon työskentelystä Hubble-projektin parissa, tiesin, etten koskaan voisi nähdä Henkeä teleskoopin linssien läpi. Kun taas katsoessani universumia Kristillisen Tieteen linssien läpi, ne paljastavat äärettömyyden ja ikuisuuden. Minulle tämä on kaikkein suurenmoisin käsitys.

Kristillisen Tieteen löytäminen näytti täysin uuden tavan katsoa maailmankaikkeutta. Sen tähden meteorologian opintoni eivät auttaneet minua voittamaan rajuilman pelkoa, mutta Kristillisen Tieteen opiskelu auttoi.

Se antoi minulle täysin uuden tavan katsoa sitä, minkä arvioin syyksi ja seuraukseksi.

Minulta on muuten kysytty, pitääkö ihmisellä olla tieteellinen koulutus, jotta voi opiskella Kristillistä Tiedettä. Vastaus on, ehdottomasti ei! Kristillinen Tiede on jokaista varten ammatista tai taustasta riippumatta. On totta, että Kristillisen Tieteen harjoittaminen on perusteltua ja johdonmukaista, mutta Mary Baker Eddy kirjoitti, että Kristillisen Tieteen ymmärtäminen ”ei ole älyllistä… se on kaiken todellisuus tuotuna valoon” (Tiede ja terveys, s. 505).

Hän kirjoitti myös: ”Riippumatta siitä, mitä muut saattavat sanoa tai ajatella tästä asiasta, minä puhun kokemuksesta” (Tiede ja terveys, s. 1). Hän puhui kokemuksesta, vuosikymmenten kokemuksesta yleismaailmallisten, jumalallisten lakien soveltamisesta ihmiskunnan hyväksi. Puhun myös vuosikymmenien kokemuksesta, mikä tukee sitä, mitä Kristillinen Tiede opettaa.

Haluan lopettaa tähän ajatukseen… On eräs asia, josta olen aina pikkutytöstä lähtien pitänyt Kristillisessä Tieteessä. Se on, että Mary Baker Eddy kunnioitti meitä niin paljon, ettei olettanut meidän hyväksyvän kaikkea hänen sanomaansa täysin. Hän kehotti oppilaitaan seuraamaan häntä vain, mikäli hän seurasi Kristusta (’01:34; ’02:4). Hän sanoi kaiken opettamansa perustuvan siihen, miten hän ymmärsi Raamatun. Hän kirjoitti: ”Voit todistaa itsellesi, hyvä lukija, parantamisen Tieteen ja siten vakuuttua siitä, onko kirjoittaja antanut sinulle oikean tulkinnan Raamatusta” (Tiede ja terveys, s. 547).

Jokainen hyvä tieteilijä tekisi niin kokeilemalla sitä itse.