Kristillisen Tieteen esitelmä

Henkinen lähestymistapa konfliktien ratkaisuun

John Tyler, CSB       

 

Taas konflikti – kuunnellaan tai luetaan uutisia joko internetistä, TV:stä tai sanomalehdestä – konflikteja tuntuu olevan kaikkialla… ja kasvavassa määrin. Jopa vastuullisinkin media näyttää seuraavan sananpartta: ”Mitä enemmän verta, sitä tärkeämpi uutinen.”

Lähi-idässä on jatkuvia ongelmia, ilmassa on huolestuttavia uuden kylmän sodan merkkejä, omassa puoluejärjestelmässämme (Yhdysvaltojen) lisääntyy räjähdysmäisesti voimakas kostonhalu – ja sitten on tuo kadun varrella asuva naapuri, joka pitää kiinni siitä, että hänen viisi koiraansa saavat haukkua myöhään yöhön asti.

Voimmeko tavallisina ihmisinä tehdä mitään näille ikuisilta vaikuttaville ongelmille?

Kun eräältä cherokee-intiaanipäälliköltä kysyttiin, mitä konflikti tarkoittaa, hänellä oli siihen yksinkertainen vastaus. Hän selitti, että meillä kaikilla on kaksi sisäistä sutta tappelemassa keskenään. Kun häneltä kysyttiin, kumpi susi voittaa, hän vastasi: ”Se susi, jota ruokit.” Tämä ajatus auttaa meitä ymmärtämään asiaa syvällisemmin. Selvitetään yhdessä, millä tavoin voimme ruokkia hyvää sutta.

Jos pysähdytään ajattelemaan ja katsomaan inhimillistä kuvaa – jossa korostuu konfliktitilanne – mitä siitä seuraa? Pelkoa.

Pelkoon reagoidaan suojautumalla. Rakennamme muureja ympärillemme. Keskiajalla oli todella korkeita, paksuja ja konkreettisia muureja. Nykyään vaikuttaa olevan suljettuja yhteisöjä ja erityisesti elektronisia muureja – yhä monimutkaisempia ja kaikenkattavia turvajärjestelmiä. Teemme näin kodeissamme, laitamme hälyttimiä ja valvontalaitteita. Teemme näin yhteisöjemme tähden; etsimme aseita, uskomme yhä laajempaan puhelujen salakuunteluun ja kameravalvontaan (esim. Englanti sijoittaa kameroita ympäri maata) jne.

Seuraako tästä pelosta ja suhtautumisestamme siihen väistämätön noidankehä? Eikö ole jotakin, jota voimme – yksittäisinä kansalaisina – tehdä? Eikö ole jotakin, jota tavalliset miehet ja naiset, sinä ja minä, voimme tehdä päästäksemme eroon tästä noidankehästä?

Useita vuosia sitten Kansainvälisen rikospoliisiorganisaation Interpolin poliisilta kysyttiin juuri tämä kysymys TV-haastattelussa. Hän oli äskettäin julkaissut kirjan kokemuksistaan oltuaan tekemisissä mafian kanssa, joka oli ottamassa haltuunsa keskikokoisten kaupunkien hallintoa Euroopassa. Häntä haastatellut toimittaja esitti kysymyksen: ”Onko mitään, mitä voisin tavallisena kaupunkilaisena tehdä auttaakseni ratkaisemaan tilanteen?” Oli selvää, että haastattelija odotti vastauksen olevan kielteinen. Sen sijaan poliisi vastasi kuuluvasti: ”Kyllä on! Kyllä, on jotakin, mitä tavalliset kadunmiehet ja -naiset voivat tehdä.”

Interpolin poliisi jatkoi kuvailemalla havaintoaan, että niissä yhteisöissä, joissa kaupunkilaiset eivät olleet omaksuneet omiin ajatuksiinsa mafiosojen ajattelutapaa, mafialla ei ollut mahdollisuuksia. Hän jatkoi selittämällä kokemustaan, ettei mafia voinut menestyä siellä, missä vallitsisi rehellisyys ja epäitsekkyys sekä kunnioitus yhteiskuntaa kohtaan.

Kun hän kuvasi tätä logiikkaa, kuulosti se minusta samalta, mitä Jeesus sanoo Vuorisaarnassaan. Tiedoksi niille teistä, joille tämä osa yhdessä Jeesuksen elämäkerroista Raamatussa on tuntematon, että joidenkin raamatunasiantuntijoiden mielestä se on tiivistelmä tämän kaikista opettajista suurimman tärkeistä opetuksista.

Jo saarnan varhaisessa vaiheessa Jeesus tekee selkeän eron käyttäytymisen ja ajattelun välillä. Hän selittää, että hän ei halua kumota Lakia - kymmentä käskyä - vaan haluaa toteuttaa ne. Sitten hän jatkaa tehden selkeän eron tekojen – sen tekemisen, mitä käskyt vaativat – ja ajattelun tarkkailun ja korjaamisen välillä. Jeesus antaa selvästi ymmärtää, että voidaksemme noudattaa käskyjä meidän täytyy ensimmäiseksi kiinnittää huomiomme ajatteluumme ja tietoisuuteemme. Meidän pitää oikaista ajatuksemme.

Esimerkkinä tästä Jeesus puhuu aviorikoksesta. Hän valitsee seitsemännen käskyn: ”Älä tee aviorikosta.” Hän selittää, että se mikä todella tarvitsee korjausta, ovat meidän himokkaat ajatuksemme.  Tämä ei tarkoita, etteikö niistä seuraava toiminta olisi tärkeää, mutta se saa alkunsa ajattelustamme. Jeesus menee asian ytimeen sanomalla: aloitetaan ajattelustamme, koska se vaikuttaa ratkaisevasti kaikkeen muuhun elämässämme.

Kuka tahansa, joka on yrittänyt saada aikaan tällaista todellista muutosta ajatteluunsa ja toimintaansa, voi kertoa teille, miten vaikeaa se on. Kuitenkin sen pystyy tekemään. Siihen liittyy ajattelun tarkastelemista, korjaamista ja puhdistamista, minkä jälkeen havaitsemme tästä seuraavat muutokset teoissamme ja elämässämme.

Eräässä tämän saarnan toisessa kohdassa Jeesus puhuu käskystä, joka kieltää tappamisen, kuudennesta käskystä, ja selittää, että se, mikä tässä todella tarvitsee korjausta, ovat vihaisesti reagoivat ajatuksemme.

Kokonaisuudessaan tämän Saarnan pääviesti on se, miten tärkeää on kehittää ymmärrystämme rakkaudesta; kykyämme rakastaa.

Mielestäni voidaan sanoa, että Mary Baker Eddy, tätä esitelmää sponsoroivan kirkon perustaja, rakasti Jeesuksen Vuorisaarnan syvällisyyttä. Hän lainaa sitä kirjoituksissaan enemmän kuin mitään toista Raamatun kohtaa.

Selvästi hän huomasi, että sen sanoma oli avain Jeesuksen opetusten ymmärtämiseen. Mary Baker Eddy oli eräs syvällisimmistä teologeista, jonka maailma on tuntenut Jeesuksen ajan jälkeen. Hänen ymmärryksensä Raamatun sanomien ja erityisesti Jeesuksen opetusten syvästä henkisestä merkityksestä ovat vertaansa vailla. Eddy tajusi, että niitä piti pohtia pintaa syvemmältä, jotta todella pääsisi käytännössä perille Jeesuksen sanojen tarkoituksesta.

Hän kuuli Jeesuksen Vuorisaarnassa tämän kutsun rakastaa muita enemmän, kuin mitä tavallisesti oli ymmärretty. Jeesus melkein laskee leikkiä sillä ajatuksella, että kun annamme vastarakkautta perheellemme, ystävillemme ja niille, jotka rakastavat meitä, uskomme rakastavamme. Eddy ymmärsi Jeesuksen sanovan, että se oli helpoin osa. Ennen kaikkea hän kuuli Jeesuksen ehdottoman kutsun: ” …minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka kiroavat teitä, ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä ja vainoavat teitä…” (Matt. 5:44, ks. King James Bible).

Kuten myöhemmin selviää, Eddy ei vain ymmärtänyt näiden käskyjen syvempää merkitystä, vaan hän eli tämän Jeesuksen opetuksen mukaan. Samalla hän loi hienon mallin siitä, miten rakastaa puhtaasti.

Hänen antamansa malli on toimintamalli, jota harvat ovat nykyään halukkaita kokeilemaan ja joka – suoraan sanoen – monen mielestä on äärimmäisen utopistinen eikä kuitenkaan toimisi. Mutta toivon voivani osoittaa sen olevan käytännöllinen, realistinen ja tehokas. Se alkaa yksinkertaisesti ajattelun muuttamisella.   

Eddy arvosti Jeesuksen Vuorisaarnaa, koska siinä ilmeni, että Jeesus tiesi, miten voimallinen jumalallinen rakkaus on.

Jeesukselle tämä oli jopa vahvempi voima kuin kaikkein pelottavimmat joukkotuhoaseet. Tämänpäiväisessä puheessani ehdotan itse asiassa, että tämä jumalallisen rakkauden käyttö oli tärkein tekijä konfliktin rauhanomaisessa ratkaisussa ensinnäkin henkilökohtaisella tasolla perheen piirissä, toiseksi suuressa kaupunkiyhdyskunnassa ja kolmanneksi kansallisella tasolla Etelä-Afrikan verettömässä vallankumouksessa yli neljännesvuosisata sitten.

Ensimmäiseksi kerron konfliktitilanteesta eräässä suuressa kaupunkiyhdyskunnassa. Elämässäni oli silloin ajanjakso, jolloin jouduin kohtaamaan joitakin vihamiehiä, joiden vihaamisesta tunnuin todella nauttivan.  Se oli Vietnamin sodan ja kansalaisoikeustaistelun aikaan Yhdysvalloissa. Olin aivan tämän taistelun keskiössä kamppaillen sekä työpaikkani, Pittsburghin yliopiston, että Pittsburghin kaupunginhallituksen kanssa. Tyrmistyksekseni olin havainnut voimakkaita rasistisia näkemyksiä jopa yliopistossa!

Minulle selvisi, keitä ”pahikset” olivat. Kyllä, vihasin heitä, ja tunsin olevani täysin oikeutettu tekemään niin. Pittsburgh on pohjoinen teollisuuskaupunki Yhdysvalloissa, jossa on suuri afroamerikkalainen väestöryhmä. Kaupunginisien rasistinen politiikka oli syynä näihin ongelmiin. Pormestari ja kaupunginvaltuusto kieltäytyivät solmimasta sopimuksia afroamerikkalaisia palkkaavien yritysten kanssa.

Kaiken tämän keskellä oppi-isäni Martin Luther King, Jr. murhattiin. Vastareaktiona tähän kaupungissa syttyivät sen historian pahimmat rotumellakat. Paljon ihmishenkiä sekä omaisuutta menetettiin. Mellakointi oli niin rajua, että kansalliskaarti oli kutsuttava paikalle. Se piti yhtä kaupunginosaa hallussaan kymmenen päivän ajan.

Olin jäsenenä Pittsburghin Kristillisen Tieteen kirkossa, joka on Mary Baker Eddyn vuosisataa aiemmin perustaman kirkon haarakirkko.

Tämän kaupungissamme vallinneen vihamielisyyden keskellä päätti Kristillisen Tieteen kirkko, johon kuuluin, pitää julkisen kokouksen aiheesta ”Rakkaus näyttää tien”. Koska eräs jäsenistämme oli kaupunginvaltuustossa, mukaan otettiin kaupungin viranomaisia ja muita kaupungin johtohenkilöitä.

Yllätyksekseni he pyysivät minua kokouksen puheenjohtajaksi. Olin ollut niin keskittynyt syyttämään muita tästä katastrofista, ettei minulla ollut aikaa ajatella Rakkauden voivan tehdä asialle mitään, saati sitten ”näyttävän tien”.  Suostuin tehtävään, mutta oivalsin, että minun oli jossakin määrin arvioitava asioita uudelleen.

Tiesin teoriassa, että Mary Baker Eddyn kirkko perustui jumalallisen rakkauden syvälliselle ymmärtämiselle. Hän selittää tärkeimmässä teoksessaan Tiede ja terveys, että ”Kristillisen Tieteen elinvoimainen osa, sen sydän ja sielu, on Rakkaus” (s. 113:6).  

Tiesin, että niin Eddylle kuin Jeesuksellekin rakkaus oli poikkeuksellisen vahva voima. Hän toteaa tuossa samassa kirjassa, että kuten ”Totuus hävittää erheen”, niin ”…Rakkaus hävittää vihan” (s. 339:3-4). Tämä Rakkaus on enemmän, kuin vain joku tapa osoittaa rakkautta. Se on, kuten apostoli Johannes ilmaisee, tapa tunnistaa Jumalan varsinainen luonne.

Olin lukenut nuo rivit ja monia samanlaisia ajatuksia monta kertaa hänen kirjastaan Tiede ja terveys, mutta niiden todellinen merkitys ei selvästikään ollut mennyt perille.

Yritin ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan Vuorisaarnassa, ”…rakastakaa vihamiehiänne…”. Eräs hyvä ystävä, joka näki kamppailuni, ehdotti ratkaisua. Hän sanoi: ”John, kuvittele, että se kaupungin virkamies, jota vihaat eniten – kuvittele, että hän pyysi sinua rukoilemaan puolestaan.”

Mietin asiaa noin minuutin verran ja sitten tajusin, että tuo oli juuri tarvitsemani vastaus. Olin oppinut Eddyn kirjasta Tiede ja terveys, että rukouksen voi ymmärtää jokseenkin erilailla, kuin mitä olin oppinut, sillä kasvatukseni ei ollut pohjautunut Kristilliseen Tieteeseen.

Rukoillessa ei niinkään pyydetä Jumalaa tekemään jotakin, vaan ennemminkin pyritään ymmärtämään Jumalan lakien toimintaa tietyssä ihmisessä tai tilanteessa.

Tiesin tarkoin, että minun piti oppia rakastamaan kaupunginvaltuutettua. Tiesin myös, etten voinut rakastaa tuota ihmisolentoa. Mitä voisin tehdä?

Mitä voisin tehdä – mitä minun piti tehdä – oli juuri se, mitä Eddy kuvaa Jeesuksen tehneen, kun hän paransi. Hän kuvailee tätä: ”Jeesus näki Tieteessä täydellisen ihmisen, joka ilmeni hänelle siinä, missä kuolevaiset näkevät syntisen, kuolevaisen ihmisen. Tässä täydellisessä ihmisessä Vapahtaja näki Jumalan oman kaltaisuuden, ja tämä oikea näkemys ihmisestä paransi sairaat.” (Tiede ja terveys, s. 476:34-4).

Minun piti nähdä kiihkoilevan poliitikon ulkokuoren lävitse tämän miehen todellinen identiteetti Jumalan luomuksena, kirjaimellisesti kaikin tavoin Jumalan kaltaisena.

Tässä riitti haastetta. Edistyin jonkin verran, mutta kamppailin yhä kyetäkseni rakastamaan ”vihamiestäni”. Siinä vaiheessa löysin artikkelin, jossa oli otsikkona ”Rakastakaa vihamiehiänne” ja jonka Mary Baker Eddy oli kirjoittanut noin 80 vuotta aiemmin. Artikkeli alkaa kahdella kysymyksellä: ”Kuka on vihamiehesi, niin että sinun pitäisi rakastaa häntä? Onko se jokin olento tai jokin asia, joka on oman luomakuntasi ulkopuolella?” (Miscellaneous Writings s. 8:9).

Mikä kysymys! Tarkoittiko hän, että loin omat vihamieheni?

Kyllä, tuo oli selvästi pääteltävissä hänen kysymyksestään.

 

Mutta ajatuksissani nämä rasistit tuntuivat minusta edelleen niin todellisilta ja pahoilta! Tehtävä ei ollut helppo. Tuomitsin täysin nuo poliittisessa valta-asemassa olevat kaikesta siitä pahasta, jonka mielessäni olin heihin liittänyt. Tilanne vaati paljon ajatteluni oikaisemista.

Tajusin lopulta, että olin luonut ajatuksissani joukon vihamiehiä. Tuossa kirjoituksessa Eddyn kolmas kysymys kuuluu: ”Voitko nähdä vihamiehen, jos et ensin luo mielessäsi tätä vihamiestä ja sen jälkeen katso luomaasi mielikuvaa.”

Huomasin, että omissa mielikuvissani oli paljon korjaamisen tarvetta – niiden hylkäämistä ja korvaamista paikkansapitävillä.   

Sitten oli seuraavan askeleen vuoro. Minun ei ainoastaan pitänyt hylätä mielessäni muodostamani väärät mielikuvat, vaan minun piti rakastaa yksilön jumalankaltaista luonnetta – ei hänen inhimillisen menneisyytensä määrittämää luonnetta – vaan henkistä luonnetta, joka on jokaisen Jumalan luoman ominaispiirre. Olin oppinut Raamatusta ja Eddyn kirjasta Tiede ja terveys, että oli mahdollista nähdä inhimillisen persoonallisuuden ulkokuoren lävitse ihmisen identiteetin henkinen perusolemus.

Tämä vaati paljon enemmän työtä – enemmän rukousta – mutta sen kuvitteleminen, että tämä henkilö oli pyytänyt minua rukoilemaan puolestaan, auttoi joka kerta. Silloin pystyin näkemään ja tuntemaan Jumalan kauniin luomuksen, joka oli tämän henkilön todellinen olemus.

Tulos oli parempi kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Tunsin, että jumalallinen Rakkaus opasti minua tuossa kokouksessa, joka pidettiin kaupungin tärkeiden johtohenkilöiden kanssa.  Myös tulevina kuukausina minua johdatettiin siten, että löysin Pittsburghin yliopistolta laitoksen, joka oli vaivihkaa auttanut parantamaan rasismin haavoja yli 45-vuoden ajan kaupungissani. Alusta lähtien minun piti työskennellä joidenkin noiden ”vihamiesteni” kanssa, jotka olin tuominnut rasisteiksi.

Osoittautui kuitenkin, että siitä henkilöstä, jota olin pitänyt pahimpana vihamiehenäni, tuli kiivain puolustajani. Hän auttoi meitä vapaaehtoisesti löytämään ihanteellisen rakennuksen, jonka saatoimme kunnostaa opiskelijoiden majoitusta ja rasisminvastaista ohjelmaa varten.

Tuo kokemus Pittsburghissä oli tärkeä askel taipaleellani, miten oppia rakastamaan. Jos minulta olisi kysytty ennen sitä, tietäisinkö, miten rakastaa, olisin vastannut: tietenkin tiedän, koko elämäni on omistettu muiden auttamiselle, ja rakastan heitä niin, että olisin valmis uhraamaan itseni heidän puolestaan.  Kuitenkin, kuten olin alkanut ymmärtää, minulla oli pitkä, pitkä taival kuljettavana.

Minulla on yhä pitkä tie kuljettavana. Rakastamaan oppiminen on niin antoisa, mutta kuitenkin niin haastava polku. Se pakottaa kaivautumaan inhimillisen hyvyyden pintaa syvemmälle. Se pakottaa löytämään peruskallion – Rakkauden jumalallisen Aiheuttajan eli Rakkauden Periaatteen. Jeesus havainnollistaa tätä rakkautta kauniisti vertauksessaan tuhlaajapojasta, missä hän kuvailee meille isän, jonka rakkaus on niin suuri ja laupeus niin täydellistä, ettei mikään – ei edes mitä itsekkäin ja tuhoisin käyttäytyminen - voi estää isää rakastamasta poikaansa. Mary Baker Eddylle tuo Rakkaus on niin olennainen, että hän kutsuu sitä ”Periaatteeksi” ja käyttää sitä Jumalan synonyymina.

Tähän mennessä en ole vielä maininnut ehkä erästä tärkeintä osatekijää konfliktien ratkaisussa. Pietari, eräs Jeesuksen opetuslapsista, ajatteli että tämä osatekijä saattaisi olla harkinnanvarainen. Ehkä vakavasti otettava pyrkimys siihen suuntaan olisi riittävä. Hän ehdottaa, että kun antaa jollekin anteeksi seitsemän kertaa, tällainen yritys olisi merkki hyvästä uskosta.

Mutta Jeesus ei hyväksy tuollaista mentaalista lähestymistapaa ja vastaa hänelle kiteytettynä: teidän on annettava aina anteeksi; ette voi rakastaa aidosti ilman täydellistä anteeksiantoa. Matteuksen kertomuksessa hän vastaa Pietarille, miten monta kertaa meidän pitää oikeastaan antaa anteeksi: ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.” (Matt. 18:22).

Täydellinen anteeksianto on usein vaikeaa. Täydellinen anteeksianto voidaan saavuttaa vain riistäytymällä irti siitä mentaalisesta tilasta, joka on reaktio tiettyihin tekoihin.

Yhtäkkiä joku kiilaa autollaan autosi eteen saaden sinut lyömään jarrut pohjaan. ”Mikä itsekäs idiootti!” saatat sanoa tai ainakin ajatella niin. Siinä se on: olemme langenneet kaavoihin kangistuneeseen suhtautumistapaan.  Nytkö meidän oletetaan antavan anteeksi tuolle itsekkäälle idiootille? Ei. Meidän ei edes pitäisi yrittää sitä. Se olisi edelleen järjetön reaktio. Meidän täytyy yksinkertaisesti kieltäytyä hyväksymästä tuon henkilön tai kenenkään Jumalan luoman todelliseksi identiteetiksi tuota kuvaa ”itsekkäästä idiootista”.

Juuri anteeksiannon tärkeys on se aihepiiri, jonka Mary Baker Eddy oli tuleva tuntemaan hyvin. Eddy teki ratkaisevan havaintonsa Jeesuksen opetusten todellisesta merkityksestä pitkän elämänsä keskivaiheilla. Seuraavien vuosien aikana hän tuli entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että hän oli itse asiassa löytänyt uudelleen ”alkuperäisen kristillisyyden ja sen unohdetun peruspiirteen parantamisen”, kuten hän kutsui löytöään. (Kirkkokäsikirja 17).

Hän vaikutti heti oivaltavan, että tämä todellakin oli ehdottomasti ainutlaatuinen löytö. Vaikka hänen taloudellinen tilanteensa oli heikko, hän keskittyi täysin useiksi vuosiksi Raamatun henkisen merkityksen ymmärtämiseen. Tänä aikana hän oppi parantamaan muita samalla tavalla kuin Jeesuskin. Hän oppi käyttämään henkistä aistiaan, ”näkemään” aineellisen, fyysisen kehon ulkokuoren läpi, todella ymmärtämään ihmisen sataprosenttisesti henkisenä – kirjaimellisesti Jumalan luotuna.

Itse asiassa Eddy tajusi, että tämä fyysinen paranemisilmiö oli juuri se, mistä Jeesus puhui samaistaessaan itsensä Kristukseen. Kuten Eddy osoittaa, Jeesus ei viittaa inhimilliseen persoonaansa Kristuksena, vaan Kristus viittaa hänen henkiseen ymmärrykseensä ja todistamiseensa Jumalan läsnäolosta.  Koska Jeesus oli Kristuksen täydellisin ilmentymä, niin Eddy käsitti, että Kristus oli jotakin, joka oli jokaisen henkilön saatavilla. Sen vuoksi hän luonnollisesti oletti seuraajiensa parantavan sairaita, puhdistavan spitaalisia ja herättävän kuolleita.

Seuraavien 20-30 vuoden aikana hän todisti, että tämä parannusmenetelmä oli tehokas: hän huomasi, että hän osasi parantaa ja saattoi opettaa muita parantamaan, mikä oli aivan yhtä tärkeää. Hän käsitti, että näitä Jeesuksen opetuksia pystyi ymmärtämään ja soveltamaan kuin aitoa ”tiedettä”. 1800-luvun loppuun mennessä tämä parannusmenetelmä, tämä Jumalan ja Jeesuksen opetusten uudelleen ymmärtäminen, oli saanut mainetta kansallisesti ja jopa maailmalla.

Miten oppia rakastamaan oli tämän uuden uskonnon, Kristillisen Tieteen, eräs parantamiseen liittyvä tärkeä piirre, joka sai todella paljon huomiota. Toisaalta rakkauteen kuuluu olennaisena osana, miten oppia antamaan anteeksi.

Tarkastellaanpa hetki anteeksiannon käsitettä vähän tarkemmin. On keskeistä, että pystyy täysin ymmärtämään, miten ristiriidat ratkaistaan. Tässä kohden saanen mainita, että on kaksi hyödyllistä määritelmää ”anteeksiannolle”:

o  Ensimmäinen on se, mitä voidaan kutsua ”inhimilliseksi anteeksiannoksi”, jossa anteeksiantaminen tarkoittaa vihaamisen lopettamista; rikkomuksen anteeksi antamista. Myös tietoista päätöstä luopua kaunan tai koston tunteista jotain henkilöä tai ryhmää kohtaan riippumatta siitä, ansaitsevatko he anteeksiantoa.

 

o  Toista voidaan vaihtoehtoisesti kutsua ”jumalalliseksi anteeksiannoksi”, jossa anteeksiantaminen tarkoittaa kummankin ulkokuoren sekä fyysisen kehon että samoin elämänhistorian ulkokuoren lävitse näkemistä. Toisin sanoen se on tulemista tietoiseksi siitä, että henkilön tai ryhmän täydellinen, todellinen ja ainoa identiteetti on Jumalan luoma.

Tässä anteeksiannon toisessa merkityksessä, missä nähdään ”elämänhistorian ulkokuoren” lävitse, tullaan tietoisiksi, että kaikki nuo osatekijät, jotka muodostavat henkilön (tai ryhmän) inhimillisen menneisyyden – vanhemmuus, koulutus, ura, kaikki hänen entiset tekonsa – ovat täysin merkityksettömiä henkilön todellisen identiteetin henkiselle ymmärtämiselle. Siksi jumalallista anteeksiantoa käytettäessä pitää täysin hylätä henkilöhistoria.

Ero näiden kahden anteeksiantamisen muodon välillä saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta se on todella hyvin yksinkertainen. Jumalallinen anteeksianto muistuttaa meitä Eddyn selityksestä, miten Jeesus paransi: pitäytymällä Tieteessä (henkisessä näkökulmassa) täydellisessä ihmisessä ja nähden tässä ihmisessä Jumalan oman kaltaisuuden.

Se ei tarkoita sitä, etteikö inhimillinen anteeksianto olisi hyvä asia. Päinvastoin se on usein hienoa, kuten esim. äskettäin Charlestonin kirkossa Yhdysvalloissa surmattujen perheenjäsenet antoivat anteeksi valkoihoiselle rotukiihkoilijalle, joka ampui heidän rakkaitaan.

Mutta jumalallinen anteeksianto on se, joka saa aikaan pysyvän ratkaisun konfliktiin. Eddy opetti ja näytti esimerkkiä juuri tästä jumalallisesta anteeksiannosta.

Pitkän elämänsä puolivälissä – se oli vuonna 1866, jolloin hän oli 45-vuotias – hän löysi Jeesuksen opetuksista merkittävän näkökohdan, joka mahdollisti sen, että hänen oppilaansa pystyivät parantamaan, kuten hän paransi. Tämä tapahtui silloin, kun Eddy oli parantunut onnettomuudesta, jonka hänen lääkärinsä sanoi johtavan kuolemaan.

 

Elämänsä toisen puoliskon aikana hän perusti kirkon ja laajensi sitä. Se oli suunniteltu levittämään tätä tietämystä Jeesuksen parannuskeinoista kaikkien saataville. Hän huomasi, että sitä voidaan pitää tieteenä ja käyttää menestyksellisesti kaikenlaisten ongelmien parantamisessa – niin fyysisten, aviollisten, taloudellisten jne.

1900-luvulla oli melkein puolen vuosisadan ajan vaikea antaa anteeksi Etelä-Afrikan afrikaaneri-hallitukselle heidän rotusortopolitiikkansa seuraukset, jota kutsuttiin ”apartheidiksi”. Itse asiassa viime vuosisadan 70- ja 80-luvulla lähes yleismaailmallinen odotus oli, että oli vain ajan kysymys, milloin suuri musta enemmistö alkaisi kapinoida – ilmeisen oikeutetusti. Arveltiin, että päädytään mittasuhteiltaan ennennäkemättömään verilöylyyn.

Vuodesta 1985 alkaen pieni ryhmä eteläafrikkalaisia ja muita, joihin minäkin kuuluin, alkoi salaisesti suunnitella vallankumouksen jälkeistä Etelä-Afrikkaa. (Olin mukana, koska olin ollut aiemmin rasisminvastaisessa kansalaisoikeustoiminnassa ja entinen valtiotieteiden professori.)

Laadimme suunnitelmia perustuslaiksi kiinnittäen erityistä huomiota oikeuksien uudelleen jakamiseen. Koska tiesimme, että vallankumouksen jälkeisessä Etelä-Afrikassa sovinnonteko olisi vaikeata, loimme myös perustan ainutlaatuiselle oikeusjärjestelmälle helpottaaksemme maata pääsemään – sovussa – kohti vähemmän ristiriitaista yhteiskuntaa.

Minuun teki vaikutuksen noiden eteläafrikkalaisten suunnittelijoiden anteeksiantavuus, sillä heistä useimmat olivat viettäneet melkoisen ajan eteläafrikkalaisissa vankiloissa. Tämä rakkaus oli myös selvästi havaittavissa aktivisteissa, jotka olivat yhä Etelä-Afrikassa. Eräs heistä, Desmond Tutu, tähdensi vastaanottopuheessaan, saadessaan Nobelin rauhanpalkinnon, että ”Elämä ilman anteeksiantoa ei ole elämisen arvoista.” (Nobel Peace Prize acceptance, 1984 ”The Rainbow People of God”).

Eteläafrikkalaiset ystäväni ja minä rukoilimme yhdessä. Jokunen oli jopa valmis rukoilemalla perehtymään jumalalliseen anteeksiantoon, jota kuvailin aiemmin. Erityisesti eräs runoilija Dennis Brutus tajusi, mitä Mary Baker Eddy tarkoitti sanoessaan Tiede ja terveydessä: ”Rakkaus ei kadota koskaan rakastettavuutta näköpiiristään.” (T&t s. 248). Hän ja minä käytimme aikaa rukoilemiseen, että näkisimme apartheidin kannattajien stereotyyppisten kuvien lävitse P.W. Bothan ja hänen hallituksensa virkamiesten henkisen rakastettavuuden.

11. helmikuuta vuonna 1990 tuli sitten Etelä-Afrikan uuden presidentin F. W. de Klerkin virallinen anteeksianto, kun hän armahti mustan Afrikan oppositiojohtajan Nelson Mandelan. Ihme oli tapahtumassa.

Neljä vuotta myöhemmin pidettiin rauhalliset vaalit, ehkä kaikkein demokraattisimmat vaalit Afrikan historiassa. Verisen vallankumouksen sijasta molemminpuolinen anteeksianto mahdollisti historiallisen rauhanomaisen vallankumouksen.   

Tässä yhteydessä haluaisin lisätä erään yksityiskohdan, josta en tiennyt mitään, kun valitsin Nelson Mandelan tärkeimmäksi esimerkiksi anteeksiantavasta henkilöstä. Siitä tuskin ollaan eri mieltä, että hän on eräs 1900-luvun ja kenties kaikkien aikojen tärkein esikuva anteeksiantavaisuudesta. Annettuaan anteeksi sen, että oli vangittuna 27 vuotta, josta suuren osan eristyssellissä, hänen esimerkkinsä antoi mallin rauhanomaiselle vallansiirrolle Etelä-Afrikassa.

Mitä en ollut tiennyt, oli se, että eräs eteläafrikkalainen Kristillisen Tieteen praktikko oli tuona vankeusaikana suostutellut apartheid-hallinnon antamaan luvan, että Mandela saa selliinsä yhden sanomalehden, joka oli The Christian Science Monitor.

The Christian Science Monitoria julkaisee Kristillisen Tieteen kirkko, mutta se ei ole uskonnollinen sanomalehti. Siinä on kuitenkin joka päivä artikkeli, jonka tarkoituksena on auttaa ymmärtämään Jumalaa ja ihmisen suhdetta Häneen paremmin. Ensimmäisellä vierailullaan Bostoniin Mandela pyysi päästä katsomaan kirkkoa, joka julkaisee tuota sanomalehteä. Siellä käydessään hän sai kappaleen tätä teosta, josta olen ottanut lainauksia: Tiede ja terveydestä.

Mutta anteeksiantaminen Etelä-Afrikan historiassa ei loppunut pelkästään rauhanomaiseen vallansiirtoon. Pian keksittiin ainutlaatuinen tuomioistuinjärjestelmä, joka perustui osittain suuntaviivoihin, joita ryhmämme oli ehdottanut. ”Totuus- ja sovintokomissio” muodosti nämä tuomioistuimet, ja sillä oli valta myöntää armahduksia niille, jotka olivat syyllistyneet apartheidin aikana väärinkäytöksiin – poliittisista syistä tehtyihin rikoksiin – kunhan vain armahdusta hakeva henkilö tunnusti kaikki tekonsa. Yli kuuden vuoden aikana oli paljon sydäntäsärkeviä tapauksia, joissa väärintekijä tunnusti tekonsa noita kaltoinkohdeltuja kohtaan ja joissa anteeksianto ilmeni monin eri tavoin. Kuvitelkaa tuomioistuinmenettelyä, joka perustuu anteeksiantoon, joka on oleellinen osa vihamiehen rakastamista.

Mary Baker Eddyltä jumalallinen anteeksiantaminen näytti sujuvan luonnostaan. 1880-luvulla monista hänen oppilaistaan tuli Kristillisen Tieteen praktikkoja – se tarkoittaa: henkilöitä, jotka paransivat rukouksella kokopäiväisesti työkseen sekä kristillisiä tieteilijöitä että myös niitä, jotka eivät tienneet mitään Kristillisestä Tieteestä. Kun praktikkojen tarve kasvoi, Eddy alkoi lähettää opettajia kouluttamaan uusia praktikkoja Yhdysvaltojen suurimpiin kaupunkeihin ja muihin maailman kolkkiin.

Useissa kaupungeissa, joissa oli monta opettajaa, alkoi esiintyä ristiriitoja. Muutama niistä muuttui vakavaksi. Eräs, joka sattui New Yorkissa, vaati hänen välitöntä huomiotaan. Se näytti olevan iki-aikaisen ristiriidan toisinto: kuka on suurin?

Vaikutti siltä, että tuolla alueella erityisesti eräs henkilö oli päättänyt johtaa nuorta Kristillisen Tieteen kirkkoa omalla karismallaan. Tässä tapauksessa voidaan vain arvailla kateuden määrää ja sisäisen valtataistelun repivyyttä. Se oli ilmeisesti hyvin voimakasta.

Eddyn vastaus oli todella tyypillinen ja perustui Jeesuksen käskyyn rakastaa kaikkia varauksetta. Vuonna 1890 hän kirjoitti eräälle oppilaalleen Laura Lathropille: ”Olet kulkenut suoraa ja kaitaa tietä, joka johtaa autuuteen, ikuiseen, aina ilmenevään rakkauteen. Voi kultaseni, jatka eteenpäin, äläkä koskaan katso taaksesi. Rakasta kaikkia, voita paha hyvällä, siunaa niitä, jotka eivät halua siunata sinua. Rakastathan kaikkia, joka ainoaa, ja rakasta erityisesti vihamiestäsi, jos sinulla on yksikin maan päällä.” Hän jatkaa: ”Tee hyvää niille, jotka eivät tiedä, miten tehdä hyvää itselleen, auta heitä tietämään.” Mene rouva Stetsonin luo (eräs toinen opettaja New Yorkissa), kierrä kätesi hänen kaulaansa ja kerro hänelle tuntemukseksi. Voi, rakastakaa toisianne, kuten Jeesus Kristus on rakastanut teitä.” (Accession: L04340).

Eddy ei vain kuvaillut sitä, mitä hän halusi oppilaittensa tekevän, vaan sitä, mitä hän itse teki niin luontevasti ja helposti: antoi jumalallisesti anteeksi.

Vuosisata myöhemmin, 1900-luvun loppupuolella Susan, joka oli vaimo ja äiti, huomasi, että anteeksiannon oppiminen paransi sekä fyysisesti että moraalisesti hänen perhettään.

Susan oli ollut naimisissa 20 vuotta. Hän oli kiireinen äiti kasvattaessaan neljää lasta ja työskennellessään osa-aikaisena sihteerinä. Sitten tuli shokki: Hän sai selville, että hänen miehensä oli ilmiselvästi ollut uskoton. Itse asiassa hän oli ollut sitä koko heidän 20-vuotisen avioliittonsa ajan. Susan sai vakavan sydänkohtauksen. Hänen vasen kätensä halvaantui.

Susan oli Kristillisen Tieteen opiskelija, ja hän itse sekä lapset olivat parantuneet monista fyysisistä ongelmista. Hän kääntyi luonnostaan vaistomaisesti Kristillisen Tieteen puoleen parantuakseen. Hän soitti välittömästi Kristillisen Tieteen praktikolle. Kuultuaan Susanin kuvauksen ongelmasta hän sanoi: ”No niin, tietysti sinun on ensin annettava anteeksi miehellesi ja hänen rakastajattarelleen.”

Susanin mentaalinen vastaus kuului jokseenkin näin: ”Mitä? Kuka tässä oikein on uhri!” Hän kiitti praktikkoa, mutta EI! Hän hoitaisi tapauksensa itse. Hän tiesi miten rukoilla, ja hän luotti suuresti siihen, että paranisi.

Heti sydänkohtauksen jälkeisten viikkojen aikana hän oletti vähitellen saavansa kätensä kuntoon. Sue rukoili ymmärtääkseen paremmin omaa jumalankaltaista luonnettaan, mutta mitään edistystä ei tapahtunut. Hän näytti ainoastaan oppivan, miten tulla toimeen vain yhdellä kädellä.

Kaiken kukkuraksi tilannetta pahensi se, että miehen rakastajatar alkoi häiriköidä: kirjeillä, puhelinsoitoilla ym. – siinä määrin, että Susanin teki mieli soittaa poliisille.

Viikot muuttuivat kuukausiksi.  

Paheksunta jyskytti jatkuvasti hänen mentaalisella ovellaan. Miten hän voisi antaa miehensä syrjähypyn anteeksi? Miten hän voisi päästä yli tämän rakastajattaren pahantahtoisuudesta ja tietoisista yrityksistä tuhota hänen onnensa? Susan tunsi jopa houkutusta syyttää miestään fyysisestä vammastaan ja saada tämä siten tuntemaan syyllisyyttä elämänsä turmelemisesta.

Mutta sitten hän tajusi, että tämä vain pahensi ongelmaa. Hän jopa tunsi halvauksen leviävän kaulaansa ja poskeensa.

Lopulta eräänä päivänä hän oivalsi lähestymistapansa epäjohdonmukaisuuden. Miten hän voi rukoilla tunteakseen oman jumalankaltaisen identiteettinsä, mutta kuitenkin kieltää sen, että hänen miehensä ja rakastajattarensa identiteetit olivat aivan yhtä jumalankaltaisia?

Hän havaitsi Jeesuksen opetuksissa tuon saman vaatimuksen ehdottomasta rakkaudesta, jota Eddy edellytti oppilailtaan.

Palataan vielä Eddyn kirjeeseen Lathropille: ”…voita paha hyvällä… Rakastathan kaikkia, joka ainoaa, ja rakasta erityisesti vihamiestäsi…” Tuossa samaisessa kirjeessä Lathropille on myös riemua: ”Voi, miten kiitän Isääni uudelleensyntymästäsi.”

Vihdoin viimein Susan kääntyi rukoillessaan avoimin mielin Jumalan puoleen saadakseen johdatusta. Hänessä heräsi tarve päästä eroon katkeruudestaan. Hänessä heräsi tarve harjoitella jumalallista anteeksiantoa ja syntyä uudelleen.

Tämä ei tarkoittanut, että Susanin pitäisi hyväksyä uskottomuus, petollisuus ja kiusaaminen. Se tarkoitti, että hänen piti nähdä tämän huonon käytöksen lävitse kummankin Jumalan luomuksen todellinen jumalankaltainen luonne. Hän pyysi yksinkertaisesti ja nöyrästi Jumalaa näyttämään itselleen, miten rakastaa varauksetta.

Hänen henkinen näkökykynsä ei tullut heti selvemmäksi vaan vähitellen, mutta hän pystyi yhä useammin näkemään ja rakastamaan näiden kahden henkilön todellista jumalankaltaista luonnetta. Hän tunsi itsensä uudestisyntyneeksi tämän ajattelutavan muutoksen ja tämän uuden rakastamaan kykenemisen myötä. Samaan aikaan hänen kätensä palautui täysin käyttökuntoon; myös kaikki muut oireet halvauksesta katosivat. Käsi, joka oli käytön puutteen takia menettänyt puolet koostaan, saavutti normaalin ympärysmittansa. Tuo tapahtui yli 20 vuotta sitten, ja hän on nykyään aktiivinen urheilija ja elää hyvin rikasta elämää.

Konflikti Susanin ja hänen miehensä välillä ratkesi hyvässä yhteisymmärryksessä ja sovussa, ja he erosivat ystävinä. Tämä kokemus johti siihen, että hän saattoi yhä enemmän auttaa muita ratkaisemaan omia konfliktejaan ja ongelmiaan. Nykyisin hän on Kristillisen Tieteen praktikko.

Haluan täsmentää, että tässä henkisessä lähestymistavassa konfliktien ratkaisemiseksi emme opettele rakastamaan ”pahiksia” tai katsomaan läpi sormien kielteisiä luonteenpiirteitä muissa. Pikemminkin tämä lähestymistapa edellyttää, että huomaamme sen, mitä Jeesus kykeni näkemään ihmisissä - itsessään, ystävissään, vihamiehissään – nimittäin heidän jumalankaltaisen luonteensa. Sitä me voimme rakastaa. Juuri se voima, joka ajaa meitä näkemään tämän muiden ja itsemme jumalankaltaisen luonteen, on voima, joka parantaa ja poistaa ja hävittää luonteenpiirteet, jotka ovat erilaisia kuin Jumalalla. Sitä voidaan kutsua Kristukseksi.

On yksi ajatus, jonka toivoisin teidän tänään painavan mieleenne tästä esitelmästä. Se on tämä: että voimme omalta osaltamme vaikuttaa konfliktien ratkaisemiseen oppimalla rakastamaan vihamiehiämme – toisin sanoen, kuten olemme nähneet, tulemalla tietoisiksi siitä tosiasiasta, että meillä on vain ne viholliset, jotka olemme luoneet omassa ajattelussamme. Kun hävitämme heidät ajatuksistamme ja opimme rakastamaan tällä puhtaasti henkisellä tavalla, kuten Jeesus rakasti – ja kuten olemme nähneet Eddyn rakastavan ja opettavan muita rakastamaan – me voimme (ja meidän pitäisikin) odottaa ihmeitä.

Kun alamme rakastaa kaikkien ympärillämme olevien jumalankaltaista luonnetta, näkemyksemme maailmasta muuttuu vähitellen. Askel askeleelta astumme sisään henkiseen maailmaan, jossa Rakkaus hallitsee. Johanneksella, Jeesuksen opetuslapsella, oli selvä käsitys rakkauden suuresta voimasta. Hän kuvaa tätä maailmaa, missä voimme elää, sellaiseksi, missä ”…rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18). Huomaamme, että omassa tietoisuudessamme vallitsee uusi rauhan tunne. Vähitellen tulemme tietoisiksi siitä, että meillä ja kaikilla ympärillämme olevilla on Jumalan luonne.

Auttaakseni teitä välittömästi soveltamaan käytäntöön joitain esitelmän ajatuksia esitän teille jokaiselle haasteen.

Tiedän, että nykyään on poliittisesti sopimatonta puhua vihaamisesta. Joten valitkaa ajatuksissanne henkilö, jota rakastatte vähiten. Käyttäkää nyt henkistä menetelmää (rukousta), jota olen kuvannut ”jumalallisena anteeksiantona”, siihen pisteeseen asti, jossa voitte aidosti rakastaa tätä ”vihamiestä”.

Muistakaa: tämä ei tarkoita inhimillisen hyvän, henkilön niin kutsuttujen positiivisten ominaisuuksien näkemistä. Se tarkoittaa pääsemistä siihen pisteeseen, jossa voidaan nähdä henkisesti tuon henkilön puhtaasti jumalankaltainen identiteetti.

…pitäkää hauskaa tehdessänne niin.